Rakastan koiria ja varsinkin kissoja, vaikka minulla ei omaa lemmikkiä enää olekaan. Lemmikkieläinten pitämiseen liittyy sekä eettisiä että ekologisia ongelmia. Esimerkiksi kissa syö elinkaarensa aikana noin puolentoista lehmän verran lihaa - jos lasketaan, että kissa tarvitsee 25 g lihaa/painokilo, kissa painaa 4 kg ja elää 15 vuotta. Jos kissa elää kaupunkiasunnossa, omistajan on hankittava tämä liha lihateollisuuden tuotteina. Lihateollisuuteen taas liittyy monia ongelmia. Lisäksi eläinruoan pakkaaminen metallipurkkeihin ja muovipakkauksiin tuottaa jätettä.
Kissat ovat lihansyöjiä eivätkä tule toimeen ilman lihaa. Kun ihminen ottaa kissan, hän menettää oikeutensa arvostella lihateollisuutta. Kaupunkilainen kissanomistaja - myös vegaani - on riippuvainen siitä, että joku on valmis teurastamaan eläimen ja purkittamaan sen hänen kissansa ruoaksi. Löytökissan ottaessaan ihminen tekee valinnan, että kissa pelastuu, mutta lehmä kuolee (tai sika, lammas, kana, lohi...) Rehellisyyden nimissä kissan ottajan pitäisi kyetä myöntämään: löytökissan pelastamisen syynä ei ole luonteen jalous, vaan se, että kissat ovat pehmeitä ja ihania ja tuottavat iloa omistajalleen. Sen takia kissan henki on enemmän pelastamisen arvoinen kuin sen ruoaksi joutuvien tuotantoeläinten henki. Kasvissyöjä, joka arvostelee lihaa syöviä ihmisiä, vaikka itse ostaa lihatuotteita lemmikeilleen, on kaksinaamainen.
Vielä julmempaa, kuin ostaa lihaa lemmikilleen, olisi tietysti olla ostamatta sitä. Olen joutunut todistamaan karmaisevaa esimerkkiä tästä. Nuori vegaani otti kissan, mutta ei omatunnon syistä ostanut sille lihatuotteita ollenkaan. Vanha hampaaton kissa sai syödäkseen vain kuivia raksuja (raksuissa oli hieman lihaa, mutta ne eivät näyttäneet lihalta, joten vegaani saattoi niitä ostaa). Muutamassa kuukaudessa kissa oli niin nälkiintynyt, että kun se ravisti päätään, se kaatui lihasheikkouden takia kumoon.
Periaatteessa on mahdollista ruokkia lemmikkinsä itse pyydetyllä kalalla ja itse metsästetyllä lihalla. Harva pystyy sitä sataprosenttisesti toteuttamaan.
Koirakin tarvitsee lihaa, mutta se ei ole siitä niin riippuvainen kuin kissa. Kuitenkin koiran ekologinen jalanjälki on suurempi kuin maastoauton, siitä voi lukea
täältä.
Jokaisen ympäristötietoisen henkilön pitäisi harkita perusteellisesti, ennen kuin ottaa lemmikkieläimen. Lapsille voi opettaa vastuuta myös sillä tavalla, että EI ota lemmikkieläintä. Riittäisikö se, että voi paijata tuttavan kissaa ja ulkoiluttaa joskus naapurin koiraa? Työssä käyvien ihmisten yksinäisiä koiria on paljon. Luontosuhdetta voi ylläpitää tekemällä luontoretkiä ja tarkkailemalla lintuja.
Ennen vanhaan koiria ja kissoja oli yksi per talokunta, mutta taloudet olivat paljon suurempia kuin nykyisin. Joku on ehdottanut kyläyhteisön yhteistä koiraa ja kissaa sovellettavaksi nykyaikaankin. Kannatan ajatusta lämpimästi. Lisäksi kannatan sokeiden opaskoiria ja muita avustajakoiria, samoin vanhainkotien kissoja. Mutta jokaisella kotitaloudella ei mielestäni ole oikeutta lemmikkieläimeen - se tulee ympäristölle liian kalliiksi. Lemmikkieläinten määrä ja niihin liittyvä kulutus on jatkuvasti kasvanut. Suomessa lemmikkien ruokaan käytettiin vuonna 1975 yhteensä 3 miljoonaa euroa, mutta vuonna 2008 jo 218 miljoonaa euroa vuodessa. Rotukoiraan satsataan keskimäärin 11 000 euroa koiran elinaikana. (Kalevan Sunnuntai-liite 12.8.2012 s. 18.) Worldwatch Instituten tutkija Erik Assadourian pitää lemmikkien kasvavaa määrää uhkana ympäristölle (Assadourianin artikkeli lemmikkeihin liittyvästä kulutusjuhlasta
täällä).
Länsimaissa ajatellaan, että joissakin muissa kulttuureissa on "laajennettu perhekäsitys", kun perheeseen lasketaan kuuluvaksi myös isovanhemmat ja mahdollisesti muita sukulaisia. Toisaalta on sanottu, että länsimaissa on supistunut perhekäsitys. Länsimaissa isovanhemmat viedään vanhainkotiin, ja puuttuvien perheenjäsenten paikalle otetaan koira ja kissa.
