Kuuntelin tänään muutamien iäkkäiden ihmisten jutustelua ja minusta tuntui, kuten monta kertaa aiemminkin, että elän aivan eri maailmassa kuin vanhukset. Vanhoja ihmisiä eivät näytä hetkauttavan sellaiset sanat kuin "ilmastonmuutos", "vesipula", "ruokakriisi". Itse asiassa puhe tulossa olevasta vesikriisistä nauratti näitä vanhuksia ja etenkin sellainen ajatus, että pitäisi taas palata huussikulttuuriin eli kuivakäymälään. Juurihan sellaisesta on päästy eroon. Nyt saadaan puhdasta vettä hanasta, ei tarvitse kaivosta kantaa, ja superpuhtaalla pohjavedellä huuhdeltava vesivessa on toki kivempi kuin huussi.
Koska vanhusten elämänkaaren alkupäässä elämä oli kovempaa kuin nykypäivänä, niin he näkevät, että asiat ovat menneet hyvään suuntaan. Heidän nuoruudessaan lapsikuolleisuus oli nykyistä suurempi, naisia kuoli synnytykseen ja miehet kuolivat nykyistä nuorempana. Leipä oli tiukassa. Nyt asiat ovat heidän näkökulmastaan paremmin. Mutta minun elämänkaareni alkupäässä elämä oli huolettomampaa kuin nykypäivänä: silloin elämä oli jo aineellisesti turvattua, oli sosiaaliturva ja terveydenhuolto, mutta ilmastonmuutoksesta ja ekosysteemien köyhtymisestä ei vielä tiedetty mitään. Siksi minusta näyttää, että minun elämäni aikana asiat ovat menneet huonoon suuntaan.
Hieman kadehdin vanhuksia. Hehän ehtivät alta pois, ennen kuin ilmastonmuutos tekee ihmiskunnan elinolot sietämättömiksi. Eivät he osaa ahdistua ilmastonmuutoksesta, enhän minäkään osaa eläytyä koviin oloihin, joissa he joutuivat elämään 1900-luvun alkupuolella. Mutta en minä naureskele huutolaispojille, tukkisavotoille ja keuhkotautiin kuolleille, joten ei vanhojen ihmistenkään pitäisi naureskella sille huolelle, joka varjostaa minun tulevaisuuttani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti