Kodinkoneiden sähkönkulutus

Ostimme sähkönkulutusmittarin. Siihen kun tällää kodinkoneen pistokkeen, niin näkee, kuinka paljon kyseinen vekotin syö sähköä. Nyt on mitattu pakastimen, television, radion, läppärin ja monen muun koneen sähkönkulutus.

Meillä on ns. vihreä sähkösopimus Kraft&Kultur -sähköyhtiön kanssa. Maksamme sähköstä 0,06750 euroa/kWh. Ekosähkö voi olla hieman tavanomaista kalliimpaa. Esimerkkejä testaamiemme laitteiden sähkönkulutuksesta ja käytön hinnasta:

• melkein täynnä oleva iso, energiapihi arkkupakastin: n. 50 w/h, 2.16 euroa/kk. Jos käyttöaika 10 kk/vuosi, niin kulut 21,60 e/vuosi. Tuntuu yllättävän alhaiselta.
  
• 82 cm korkea jääkaappimallinen pakastin: 53-55 w/h eli kulut vähän enemmän kuin arkkupakastimella. Syö kokoonsa nähden paljon sähköä.
• radio: alle 5 w/h eli käytännössä ilmainen. Jos sähkönkulutus on alle 5 w/h, mittari näyttää nollaa.
• televisio (42" taulutelevisio, plasma-tv): 270 w/h. Yllättävän sähkösyöppö, kuluttaa tunnissa yli viisi kertaa sen mitä iso arkkupakastin! LCD-tv olisi sähköpihimpi, LED-tv on kaikista pihein. Jos 42" plasmatelevisio on auki 6 tuntia päivässä 340 päivänä vuodessa, kulut 37,20 euroa/vuosi.
• läppäri: 20-35 w/h. Jos lasketaan kulutukseksi 27.5 w/h ja läppäriä käyttää 2 tuntia joka päivä, niin kulut 1.36 euroa/vuosi.
• saunan kiuas: koska kiukaassa ei ole pistoketta, sähkönkulutusta ei voi mitata mittarilla. Valmistajan mukaan kiuas kuluttaa 6 kWh/h eli 6000 w/h. Siis 120 kertaa sen mitä arkkupakastin tunnissa ja 22 kertaa sen mitä taulutelevisio tunnissa! Kiuas on todellinen sähkösyöppö. Saunaan kannattaa mennä heti kun se on lämmin. Ympäristötietoinen säännöstelee sähkösaunan käyttöään, muuten on aika tekopyhää esimerkiksi vastustaa ydinvoimaa. Jos saunoo kerran viikossa ja kiuas on päällä 2 tuntia/kerta, kulut 42.12 euroa/vuosi.

Television sähkönkulutuksen mittaus sai mietteliääksi, ei niinkään kulujen takia, vaan käytön määrän takia. Televisiota tulee pidettyä päällä takkatuliefektinä - on olevinaan kodikkaampaa, kun televisiossa jotkut ihmiset pulisevat omiaan. Plasmatelevisio kuitenkin syö tunnissa yli viisi kertaa sen mitä iso arkkupakastin. Laittaisinko päälle viisi suurta arkkupakastinta, jos se mielestäni lisäisi kodikkuutta? En varmasti. Ainahan sanotaan, että pakastimet syövät sähköä. Olen aikaisemmassa kirjoituksessani sanonut, että Facebook on mielestäni tosi-tv:tä ja etteivät Facebookissa roikkujat ole sen kummempia kuin telkkarin töllöttäjät. Sähkönkulutuksen näkökulmasta Facebookin toljotus on kuitenkin ekologisempi vaihtoehto, ainakin jos vastakkain ovat läppäri ja 42-tuumainen plasma-taulutelevisio. Läppäri vie tunnissa noin kymmenesosan siitä sähköstä minkä kyseinen sähkösyöppö televisio.

Kasvimaa

Pieneenkin pihaan voi perustaa kasvimaan. Silloin saa todellista lähiruokaa ja luomua, jos ei käytä keinolannoitteita. Jos asut kerrostalossa, niin ehkä kesämökin tai mummolan pihalle voisi perustaa muutaman neliömetrin viljelmän? Jos maatilkulle ei löydy paikkaa, niin ikkunalaudalla tai parvekkeella voi kasvattaa yrttejä.

Omaan rivitalopihaani on ahdettu marjapensaita sekä kasvimaa. Lisäksi terassilla kasvaa ruukuissa papuja, salaattia, tilliä, persiljaa ja basilikaa. Tänä kesänä kokeilin ensimmäisen kerran porkkanoiden viljelyä. Se oli helppoa! Porkkanat pärjäsivät koko kesän ilman kastelua. Taimet vain piti harventaa noin kuukauden kuluttua kylvöstä. Neliömetrin kokoinen porkkanamaa tuottaa kilokaupalla satoa. Papuja kasvatan isoissa muoviastioissa (rautakaupassa myytävissä laastinsekoitusastioissa), joiden pohjiin olen tehnyt reiät. Pavut ovat maan suhteen vaatimattomia. Laitan astioiden pohjalle risu-lehtiseosta puutarhakompostista ja päälle lapioin kasvimaan pintamultaa. Jotkut papulajikkeet tarvitsevat tukikeppejä. Purple King -lajike on hyvä ja satoisa. Marjapensaita olen lannoittanut itse tehdyllä kompostimullalla ja ne ovat erittäin satoisia. Kirvoja joutuu joka kesä häätämään sumuttamalla lehtiin mietoa mäntysuopaliuosta. Etanat söivät viljelemäni nauriit ja kaalit, sen sijaan herneet ovat pärjänneet hyvin.

Vuoroviljely on pikkuisellakin kasvimaalla tarpeen: samalla paikalla ei saa kasvattaa samaa kasvia monta vuotta, vaan kasvien paikkaa pitää vaihtaa palstalta toiselle. Silloin maa pysyy ravinteikkaana eivätkä tuhohyönteiset pääse lisääntymään. Vuoroviljelystä löytyy tietoa netistä. Jos kasvimaa on niin pieni, ettei kasvien paikkaa pystyy vaihtelemaan, niin silloin on kasvatettava vain muutamaa lajia per vuosi. Esimerkiksi ensimmäisenä vuonna sipulia, toisena vuonna porkkanaa, kolmantena vuonna perunaa, neljäntenä vuonna hernettä. Minä aloittaisin herneillä tai pavuilla, koska niiden viljely on helppoa ja palkitsevaa.

Vanhuuden autuus

Kuuntelin tänään muutamien iäkkäiden ihmisten jutustelua ja minusta tuntui, kuten monta kertaa aiemminkin, että elän aivan eri maailmassa kuin vanhukset. Vanhoja ihmisiä eivät näytä hetkauttavan sellaiset sanat kuin "ilmastonmuutos", "vesipula", "ruokakriisi". Itse asiassa puhe tulossa olevasta vesikriisistä nauratti näitä vanhuksia ja etenkin sellainen ajatus, että pitäisi taas palata huussikulttuuriin eli kuivakäymälään. Juurihan sellaisesta on päästy eroon. Nyt saadaan puhdasta vettä hanasta, ei tarvitse kaivosta kantaa, ja superpuhtaalla pohjavedellä huuhdeltava vesivessa on toki kivempi kuin huussi.

Koska vanhusten elämänkaaren alkupäässä elämä oli kovempaa kuin nykypäivänä, niin he näkevät, että asiat ovat menneet hyvään suuntaan. Heidän nuoruudessaan lapsikuolleisuus oli nykyistä suurempi, naisia kuoli synnytykseen ja miehet kuolivat nykyistä nuorempana. Leipä oli tiukassa. Nyt asiat ovat heidän näkökulmastaan paremmin. Mutta minun elämänkaareni alkupäässä elämä oli huolettomampaa kuin nykypäivänä: silloin elämä oli jo aineellisesti turvattua, oli sosiaaliturva ja terveydenhuolto, mutta ilmastonmuutoksesta ja ekosysteemien köyhtymisestä ei vielä tiedetty mitään. Siksi minusta näyttää, että minun elämäni aikana asiat ovat menneet huonoon suuntaan.

Hieman kadehdin vanhuksia. Hehän ehtivät alta pois, ennen kuin ilmastonmuutos tekee ihmiskunnan elinolot sietämättömiksi. Eivät he osaa ahdistua ilmastonmuutoksesta, enhän minäkään osaa eläytyä koviin oloihin, joissa he joutuivat elämään 1900-luvun alkupuolella. Mutta en minä naureskele huutolaispojille, tukkisavotoille ja keuhkotautiin kuolleille, joten ei vanhojen ihmistenkään pitäisi naureskella sille huolelle, joka varjostaa minun tulevaisuuttani.

Marjoja ostamassa

Kun torilta ostaa litran marjoja, myyjä pakkaa marjat muovirasiaan ja rasian muovipussiin, kuten kuvassa. Turha pakkausjäte hieman haalistaa iloa ekologisesta, terveellisestä lähiruoasta.

Ota torille mukaan oma kannellinen rasia!

Facebook on tosi-tv:tä

Käytin Facebookia vajaan vuoden, sitten luovuin siitä, koska käytin mielestäni liikaa aikaa Facebookissa "roikkumiseen".

Aikaisemmin ihailin ihmisiä, jotka eivät katsele televisiota. Facebookia käyttäessäni huomasin, että ne televisiottomat ihmiset roikkuvat iltakaudet Facebookissa. Tunsin tulleeni petetyksi. Televisiokriittiset ihmiset usein pilkkaavat tosi-tv:tä, mutta miten Facebook muka eroaa tosi-tv:stä? Myös Facebookissa tavikset vaativat huomiota vähäpätöisille tekemisilleen ja sanomisilleen. Facebook ON tosi-tv:tä. Facebook on viihdettä.

On Facebookissa hyviäkin puolia. Se on hyvä vaikuttamisen kanava. Huomasin saavani Facebookin kautta paljon sellaista tietoa, jota vaille muutoin olisin jäänyt. Toisaalta aloin lukea vähemmän kirjoja, sillä Facebook-tiedonsirpaleet veivät aikani. Lisäksi jotkut postaukset olivat ahdistavia, rääkättyjen eläinten kuvat. Rasistiset kirjoitukset saivat minut kirjoittamaan vastalauseita monta tuntia. Turhauduin ja tunsin itseni voimattomaksi. Pelkäsin myös, että joku joskus voisi käyttää hyväkseen tietoja, joita Facebook on minusta tallentanut.

Ekologinen elämäntapa vaatii melko paljon ajankäyttöä perustarpeiden tyydyttämiseen, siis ruuanlaittoon, ruokatarpeiden hankintaan (marjastus, kasvimaan hoito, yrttien keräily) ja liikkumiseen (pyöräily, kävely). Koin, että Facebook syö aikani. Huomasin myös viettäväni tietokoneella tuntikausia enemmän kuin aiemmin eikä sähkönkulutuksen lisääntyminen miellyttänyt minua ollenkaan. Huomasin itsessäni myös orastavaa Facebook-riippuvuutta. Toisin kuin aiemmin, avasin tietokoneen useita kertoja päivässä tsekatakseni, ovatko kaverini postanneet jotakin uutta tai kommentoineet minun kirjoituksiani. Etsin siis viihdettä. Jos mitään uutta ei ollut ilmaantunut eikä kukaan ollut tykännyt postauksistani, turhauduin. Minusta tuli huomionkipeämpi kuin ennen.

Nyt olen ollut puoli vuotta ilman Facebookia. Facebookin tietosirpaleiden virta jätti jälkeensä uutisnälän, jonka seurauksena olen nykyisin ahnaampi lukemaan sanomalehtiä kuin ennen. Oman paikkakunnan lehden lisäksi luen muitakin sanomalehtiä. Lisäksi olen alkanut lukea tietokirjallisuutta enemmän kuin koskaan aiemmin.

Olen miettinyt, miksi jokaisen taviksen pitää saada huutaa mielipiteensä ja ajatuksensa julki Facebookissa ja netissä, ja muiden pitää muka käyttää aikaa toisten tavisten mielipiteiden lukemiseen - miksei sitä aikaa voisi käyttää siihen, että lukee oikeiden asiantuntijoiden kirjoittamia kirjoja tai artikkeleita? Silloin kartuttaisi oikeasti tietovarantoaan, kun nettimölinään paneutumalla kartuttaa vain tietoaan siitä, mitä jotkut tavikset jostakin asiasta ajattelevat.

Lemmikkieläimet

Rakastan koiria ja varsinkin kissoja, vaikka minulla ei omaa lemmikkiä enää olekaan. Lemmikkieläinten pitämiseen liittyy sekä eettisiä että ekologisia ongelmia. Esimerkiksi kissa syö elinkaarensa aikana noin puolentoista lehmän verran lihaa - jos lasketaan, että kissa tarvitsee 25 g lihaa/painokilo, kissa painaa 4 kg ja elää 15 vuotta. Jos kissa elää kaupunkiasunnossa, omistajan on hankittava tämä liha lihateollisuuden tuotteina. Lihateollisuuteen taas liittyy monia ongelmia. Lisäksi eläinruoan pakkaaminen metallipurkkeihin ja muovipakkauksiin tuottaa jätettä.

Kissat ovat lihansyöjiä eivätkä tule toimeen ilman lihaa. Kun ihminen ottaa kissan, hän menettää oikeutensa arvostella lihateollisuutta. Kaupunkilainen kissanomistaja - myös vegaani - on riippuvainen siitä, että joku on valmis teurastamaan eläimen ja purkittamaan sen hänen kissansa ruoaksi. Löytökissan ottaessaan ihminen tekee valinnan, että kissa pelastuu, mutta lehmä kuolee (tai sika, lammas, kana, lohi...) Rehellisyyden nimissä kissan ottajan pitäisi kyetä myöntämään: löytökissan pelastamisen syynä ei ole luonteen jalous, vaan se, että kissat ovat pehmeitä ja ihania ja tuottavat iloa omistajalleen. Sen takia kissan henki on enemmän pelastamisen arvoinen kuin sen ruoaksi joutuvien tuotantoeläinten henki. Kasvissyöjä, joka arvostelee lihaa syöviä ihmisiä, vaikka itse ostaa lihatuotteita lemmikeilleen, on kaksinaamainen.

Vielä julmempaa, kuin ostaa lihaa lemmikilleen, olisi tietysti olla ostamatta sitä. Olen joutunut todistamaan karmaisevaa esimerkkiä tästä. Nuori vegaani otti kissan, mutta ei omatunnon syistä ostanut sille lihatuotteita ollenkaan. Vanha hampaaton kissa sai syödäkseen vain kuivia raksuja (raksuissa oli hieman lihaa, mutta ne eivät näyttäneet lihalta, joten vegaani saattoi niitä ostaa). Muutamassa kuukaudessa kissa oli niin nälkiintynyt, että kun se ravisti päätään, se kaatui lihasheikkouden takia kumoon.

Periaatteessa on mahdollista ruokkia lemmikkinsä itse pyydetyllä kalalla ja itse metsästetyllä lihalla. Harva pystyy sitä sataprosenttisesti toteuttamaan.

Koirakin tarvitsee lihaa, mutta se ei ole siitä niin riippuvainen kuin kissa. Kuitenkin koiran ekologinen jalanjälki on suurempi kuin maastoauton, siitä voi lukea täältä.

Jokaisen ympäristötietoisen henkilön pitäisi harkita perusteellisesti, ennen kuin ottaa lemmikkieläimen. Lapsille voi opettaa vastuuta myös sillä tavalla, että EI ota lemmikkieläintä. Riittäisikö se, että voi paijata tuttavan kissaa ja ulkoiluttaa joskus naapurin koiraa? Työssä käyvien ihmisten yksinäisiä koiria on paljon. Luontosuhdetta voi ylläpitää tekemällä luontoretkiä ja tarkkailemalla lintuja.

Ennen vanhaan koiria ja kissoja oli yksi per talokunta, mutta taloudet olivat paljon suurempia kuin nykyisin. Joku on ehdottanut kyläyhteisön yhteistä koiraa ja kissaa sovellettavaksi nykyaikaankin. Kannatan ajatusta lämpimästi. Lisäksi kannatan sokeiden opaskoiria ja muita avustajakoiria, samoin vanhainkotien kissoja. Mutta jokaisella kotitaloudella ei mielestäni ole oikeutta lemmikkieläimeen - se tulee ympäristölle liian kalliiksi. Lemmikkieläinten määrä ja niihin liittyvä kulutus on jatkuvasti kasvanut. Suomessa lemmikkien ruokaan käytettiin vuonna 1975 yhteensä 3 miljoonaa euroa, mutta vuonna 2008 jo 218 miljoonaa euroa vuodessa. Rotukoiraan satsataan keskimäärin 11 000 euroa koiran elinaikana. (Kalevan Sunnuntai-liite 12.8.2012 s. 18.) Worldwatch Instituten tutkija Erik Assadourian pitää lemmikkien kasvavaa määrää uhkana ympäristölle (Assadourianin artikkeli lemmikkeihin liittyvästä kulutusjuhlasta täällä).

Länsimaissa ajatellaan, että joissakin muissa kulttuureissa on "laajennettu perhekäsitys", kun perheeseen lasketaan kuuluvaksi myös isovanhemmat ja mahdollisesti muita sukulaisia. Toisaalta on sanottu, että länsimaissa on supistunut perhekäsitys. Länsimaissa isovanhemmat viedään vanhainkotiin, ja puuttuvien perheenjäsenten paikalle otetaan koira ja kissa.

Auto on turhake

Minulla ei ole autoa, ei ole koskaan ollut. Totuin jo lapsena pyöräilemään ja kävelemään melko pitkiä matkoja sekä käyttämään julkista liikennettä.

Lapsuudenperheeni asui 1970-luvulla seitsemän kilometrin päässä lähimmästä pikkukaupungista. Kouluun oli 2.5 kilometriä ja sen kulkivat ekaluokkalaisetkin omin neuvoin. Lähimmät kaupat ja yläaste olivat kaupungissa. Kesällä kaupunkiin kuljettiin pyörällä, joskus jalkaisinkin. Bussit kulkivat kodin läheltä harvakseltaan. Usein käveltiin kotiin kolmen kilometrin päässä olevalta bussipysäkiltä valaisematonta hiekkatietä pitkin. Yksinhuoltajaäitini piti kävelemisestä, ja myös vapaa-ajalla teimme pitkiä kävelylenkkejä. Lomamatkat mummoloihin teimme junalla tai bussilla. En kadehtinut serkkujani, jotka tulivat mummolaan autolla, vaan he päinvastoin kadehtivat meidän junamatkojamme. Muutama kerta vuodessa tilattiin taksi, kun joku meno ei muuten järjestynyt.

Jälkikäteen ajatellen kulkeminen oli hieman vaivalloista. Paradoksaalista on, että kun lapsena totuin käyttämään aikaa arkiliikuntaan - pyöräilyyn ja kävelyyn - sekä julkiseen liikenteeseen, niin nyt aikuisena tämä elämäntapa EI tunnu vaivalloiselta. Minusta ei ole koskaan tuntunut, että pitäisi olla auto. Onneksi myös puolisoni pitää autoa turhakkeena.

Nykyisin asumme 13 kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Lähin kauppa on kilometrin päässä. Pääasiallinen kulkuvälineemme on pyörä. Talvella kaupunkiin mennään yleensä bussilla. Menot järjestetään julkisen liikenteen ehdoilla. Jos bussin odotusaikaa on tunti, niin sitten sitä on tunti. Taksia käytämme hyvin harvoin, ehkä kerran vuodessa.

Autotonta elämäämme helpottaa se, ettei meillä ole lapsia. Yksinhuoltajaäitini pärjäsi 1970-luvulla kahden lapsen kanssa ilman autoa, mutta nykyään kai pidettäisiin kohtuuttomana, että laittaisi alle kymmenvuotiaat lapset kävelemään kolme kilometriä. Siihen aikaan ei ollut julmaa laittaa lapsia pyöräilemään harrastuksiinsa seitsemän kilometrin päähän ja takaisin. Tai antaa lapsen odottaa kirjastossa kaksi tuntia seuraavan bussin lähtöä.

Autoilevat tuttavamme osoittavat liikuttavaa huolenpitoa meitä kohtaan, kun pyöräilemme tai kävelemme jonnekin. "Pääsettekö te varmasti, kyllä me voidaan viedä teidät", on vakiolausahdus, jos käymme parin kilometrin päässä kylässä. "Tilataanko taksi" tai "Olettepa te reippaita" on myös kuultu monet kerrat. Emme me ole erityisen reippaita. Moni autoilija on reipas lenkkeilijä, mutta kauppareissuilla ja harrastuksiin mennessään käyttää aina autoa, koska - niin, miksi?

Autoriippuvuuden suurin syy lienee tottumus. Kun tottuu siihen, että hetkellä millä hyvänsä voi lähteä minne hyvänsä, sitä varmaankin alkaa pitää itsestäänselvyytenä. Siis että ihmisen muka tosiaan kuuluu mennä ja tulla ja päästä käväisemään äkkiä jossakin 15 kilometrin päässä vaikka kuinka monta kertaa päivässä ilman ponnisteluja tai etukäteisvalmisteluja. Sitä ehkä sanotaan "elämiseksi" - siis että voi aamulla katsoa lehdestä, mitä tapahtumia maakunnassa on, ja tunnin varoitusajalla hurauttaa autolla sinne minne mieli sattuu sillä hetkellä tekemään. Vai sanotaanko sitä "tehokkuudeksi" tai "vapaudeksi"?

Jos eläminen on menemistä, niin eikö esimerkiksi 1950-luvulla eletty ollenkaan? Silloin autot olivat harvinaisia. Ei olisi tullut kuuloonkaan lähteä noin vain monta kertaa viikossa huristelemaan jonnekin... jotakin elämystä etsimään... jotakin ihmeellistä katsomaan... kokematta kuitenkaan itse matkanteon aika juuri mitään. Automatkailuhan on silmittömän tylsää: istutaan paikallaan ahtaassa, pahalta haisevassa autossa, lähellä muita ihmisiä, yrittäen puhelemalla viihtyä ja viihdyttää muita. Takapenkiltä ei näe juuri mitään. Autossa ei haista ympäröivän luonnon tuoksuja, ei tunne tuulta naamalla, ei kuule ympäristön ääniä, ei näe vieraita ihmisiä, ei tunne omien lihastensa liikettä. Vaikka autoilu on säästävinään aikaa, niin jokainen autossa istuttu tunti on itse asiassa haaskattua, kokematta jäänyttä elämää.

Pyöräillessä ja kävellessä aistimukset hemmottelevat taivaltajaa. Pyöräilyn ja kävelyn rytmi auttaa ajattelemaan. Bussin ja junan aikataulusidonnaisuus tekee matkustamisesta erityistä. Mitä hohtoa on lähteä käymään naapuripitäjässä, jos sinne pääsee autolla vaikka heti ja puolen tunnin kuluttua takaisin, verrattuna siihen, että matka suunnitellaan etukäteen ja siihen varataan aikaa? Kun matkan tekee hitaammin, lyhyempikin matka riittää elämykseksi. Sitä paitsi bussissa ja junassa voi lukea.

En usko, että ihmistä on tarkoitettu matkustamaan pitkiä matkoja ilman, että se tuntuu missään. Matkustamisen ei tarvitse olla nopeaa ja halpaa ainakaan suurimmalle osalle ihmisistä. Ei ihmisten tarvitse mennä niin paljon. Ei ole luonnollista, että ihminen hyppää kesken sunnuntaipäivän autoonsa ja lähtee "ajelemaan" aikansa kuluksi. Minä olen vain kerran elämässäsi ollut tällaisella ajan-kuluksi-ajelulla. Juuri ajokortin saanut kaverini pyysi mukaansa. Menin, mutta homma ällistytti minua. Mihinkään ei oltu menossa, kunhan istuin kyydissä. Kaverini kai tykkäsi liikutella rattia. Minulla oli tylsää. Ei tulisi mieleenkään enää mennä "ajelemaan".

Ilmastonmuutos on tärkein syy suosia kestävää liikkumista ja vähentää autoilua. On varmasti rasittavaa, jos on tottunut autoilemaan mielensä mukaan ja sitten sitä pitäisi vähentää. Olen iloinen, etten itse joudu miettimään asiaa, koska en ole koskaan autoillutkaan. Välttelen myös kimppakyytejä. Jos yksityisautoilun vastustaja käyttää kimppakyytiä, se on vähän kuin kasvissyöjä söisi lihaa sillä ehdolla, että joku muu tarjoaa. Vaikka vain yhtenä päivänä vuodessa astuisin tuttavani autoon, niin sen jälkeen minun on kaksinaamaista valistaa häntä autoilun ympäristöhaitoista. Ongelmallisia ovat häät, hautajaiset ja muut juhlat, jotka usein järjestetään maalla bussien ulottumattomissa. Silloin olen mennyt kimppakyytiin. Ajattelen, että minun vakaumukseni ei saa olla syy pahoittaa toisten mieltä heidän juhlapäivänään, vaan minun kuuluu pelata heidän säännöillään tai olla menemättä ollenkaan. Yleensä, kun kimppakyytiin joudun, se johtuu juuri siitä, etten halua hankaloittaa muiden elämää. Paljon mieluummin menisin pyörällä tai julkisilla kulkuneuvoilla, ihan oman viihtyvyyteni takia, mutta sitä en tietenkään kehtaa sanoa kuljettajalle, joka ehkä tuntee aitoa auttajan iloa minua kyyditessään.

Kimppakyyti on mielestä ekologisesti ok silloin, jos kaksi arjessaan autoa tarvitsevaa henkilöä, esimerkiksi kaksi maanviljelijää, matkustaa yhdessä kohteeseen, jonne ei pääse muuten kuin autolla. Jos kimppakyytimahdollisuuden takia jätetään käyttämättä esimerkiksi bussia, niin se ei ole hyvä asia. Julkista liikennettä pitää tukea jo siksi, ettei vuoroja vähennettäisi. Virkistystilaisuuksia ja seminaareja ei pitäisi järjestää paikoissa, joihin ei pääse julkisella liikenteellä ja jotka ovat taksin käytön kannalta hankalan kaukana asutuksesta. Silloin pakotetaan ei-autoilevat pyytämään kimppakyytiä.

Elämä ilman autoa on mahdollista, jos niin halutaan.