Minulla ei ole autoa, ei ole koskaan ollut. Totuin jo lapsena pyöräilemään ja kävelemään melko pitkiä matkoja sekä käyttämään julkista liikennettä.Lapsuudenperheeni asui 1970-luvulla seitsemän kilometrin päässä lähimmästä pikkukaupungista. Kouluun oli 2.5 kilometriä ja sen kulkivat ekaluokkalaisetkin omin neuvoin. Lähimmät kaupat ja yläaste olivat kaupungissa. Kesällä kaupunkiin kuljettiin pyörällä, joskus jalkaisinkin. Bussit kulkivat kodin läheltä harvakseltaan. Usein käveltiin kotiin kolmen kilometrin päässä olevalta bussipysäkiltä valaisematonta hiekkatietä pitkin. Yksinhuoltajaäitini piti kävelemisestä, ja myös vapaa-ajalla teimme pitkiä kävelylenkkejä. Lomamatkat mummoloihin teimme junalla tai bussilla. En kadehtinut serkkujani, jotka tulivat mummolaan autolla, vaan he päinvastoin kadehtivat meidän junamatkojamme. Muutama kerta vuodessa tilattiin taksi, kun joku meno ei muuten järjestynyt.
Jälkikäteen ajatellen kulkeminen oli hieman vaivalloista. Paradoksaalista on, että kun lapsena totuin käyttämään aikaa arkiliikuntaan - pyöräilyyn ja kävelyyn - sekä julkiseen liikenteeseen, niin nyt aikuisena tämä elämäntapa EI tunnu vaivalloiselta. Minusta ei ole koskaan tuntunut, että pitäisi olla auto. Onneksi myös puolisoni pitää autoa turhakkeena.
Nykyisin asumme 13 kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Lähin kauppa on kilometrin päässä. Pääasiallinen kulkuvälineemme on pyörä. Talvella kaupunkiin mennään yleensä bussilla. Menot järjestetään julkisen liikenteen ehdoilla. Jos bussin odotusaikaa on tunti, niin sitten sitä on tunti. Taksia käytämme hyvin harvoin, ehkä kerran vuodessa.
Autotonta elämäämme helpottaa se, ettei meillä ole lapsia. Yksinhuoltajaäitini pärjäsi 1970-luvulla kahden lapsen kanssa ilman autoa, mutta nykyään kai pidettäisiin kohtuuttomana, että laittaisi alle kymmenvuotiaat lapset kävelemään kolme kilometriä. Siihen aikaan ei ollut julmaa laittaa lapsia pyöräilemään harrastuksiinsa seitsemän kilometrin päähän ja takaisin. Tai antaa lapsen odottaa kirjastossa kaksi tuntia seuraavan bussin lähtöä.
Autoilevat tuttavamme osoittavat liikuttavaa huolenpitoa meitä kohtaan, kun pyöräilemme tai kävelemme jonnekin. "Pääsettekö te varmasti, kyllä me voidaan viedä teidät", on vakiolausahdus, jos käymme parin kilometrin päässä kylässä. "Tilataanko taksi" tai "Olettepa te reippaita" on myös kuultu monet kerrat. Emme me ole erityisen reippaita. Moni autoilija on reipas lenkkeilijä, mutta kauppareissuilla ja harrastuksiin mennessään käyttää aina autoa, koska - niin, miksi?
Autoriippuvuuden suurin syy lienee tottumus. Kun tottuu siihen, että hetkellä millä hyvänsä voi lähteä minne hyvänsä, sitä varmaankin alkaa pitää itsestäänselvyytenä. Siis että ihmisen muka tosiaan kuuluu mennä ja tulla ja päästä käväisemään äkkiä jossakin 15 kilometrin päässä vaikka kuinka monta kertaa päivässä ilman ponnisteluja tai etukäteisvalmisteluja. Sitä ehkä sanotaan "elämiseksi" - siis että voi aamulla katsoa lehdestä, mitä tapahtumia maakunnassa on, ja tunnin varoitusajalla hurauttaa autolla sinne minne mieli sattuu sillä hetkellä tekemään. Vai sanotaanko sitä "tehokkuudeksi" tai "vapaudeksi"?
Jos eläminen on menemistä, niin eikö esimerkiksi 1950-luvulla eletty ollenkaan? Silloin autot olivat harvinaisia. Ei olisi tullut kuuloonkaan lähteä noin vain monta kertaa viikossa huristelemaan jonnekin... jotakin elämystä etsimään... jotakin ihmeellistä katsomaan... kokematta kuitenkaan itse matkanteon aika juuri mitään. Automatkailuhan on silmittömän tylsää: istutaan paikallaan ahtaassa, pahalta haisevassa autossa, lähellä muita ihmisiä, yrittäen puhelemalla viihtyä ja viihdyttää muita. Takapenkiltä ei näe juuri mitään. Autossa ei haista ympäröivän luonnon tuoksuja, ei tunne tuulta naamalla, ei kuule ympäristön ääniä, ei näe vieraita ihmisiä, ei tunne omien lihastensa liikettä. Vaikka autoilu on säästävinään aikaa, niin jokainen autossa istuttu tunti on itse asiassa haaskattua, kokematta jäänyttä elämää.
Pyöräillessä ja kävellessä aistimukset hemmottelevat taivaltajaa. Pyöräilyn ja kävelyn rytmi auttaa ajattelemaan. Bussin ja junan aikataulusidonnaisuus tekee matkustamisesta erityistä. Mitä hohtoa on lähteä käymään naapuripitäjässä, jos sinne pääsee autolla vaikka heti ja puolen tunnin kuluttua takaisin, verrattuna siihen, että matka suunnitellaan etukäteen ja siihen varataan aikaa? Kun matkan tekee hitaammin, lyhyempikin matka riittää elämykseksi. Sitä paitsi bussissa ja junassa voi lukea.
En usko, että ihmistä on tarkoitettu matkustamaan pitkiä matkoja ilman, että se tuntuu missään. Matkustamisen ei tarvitse olla nopeaa ja halpaa ainakaan suurimmalle osalle ihmisistä. Ei ihmisten tarvitse mennä niin paljon. Ei ole luonnollista, että ihminen hyppää kesken sunnuntaipäivän autoonsa ja lähtee "ajelemaan" aikansa kuluksi. Minä olen vain kerran elämässäsi ollut tällaisella ajan-kuluksi-ajelulla. Juuri ajokortin saanut kaverini pyysi mukaansa. Menin, mutta homma ällistytti minua. Mihinkään ei oltu menossa, kunhan istuin kyydissä. Kaverini kai tykkäsi liikutella rattia. Minulla oli tylsää. Ei tulisi mieleenkään enää mennä "ajelemaan".
Ilmastonmuutos on tärkein syy suosia kestävää liikkumista ja vähentää autoilua. On varmasti rasittavaa, jos on tottunut autoilemaan mielensä mukaan ja sitten sitä pitäisi vähentää. Olen iloinen, etten itse joudu miettimään asiaa, koska en ole koskaan autoillutkaan. Välttelen myös kimppakyytejä. Jos yksityisautoilun vastustaja käyttää kimppakyytiä, se on vähän kuin kasvissyöjä söisi lihaa sillä ehdolla, että joku muu tarjoaa. Vaikka vain yhtenä päivänä vuodessa astuisin tuttavani autoon, niin sen jälkeen minun on kaksinaamaista valistaa häntä autoilun ympäristöhaitoista. Ongelmallisia ovat häät, hautajaiset ja muut juhlat, jotka usein järjestetään maalla bussien ulottumattomissa. Silloin olen mennyt kimppakyytiin. Ajattelen, että minun vakaumukseni ei saa olla syy pahoittaa toisten mieltä heidän juhlapäivänään, vaan minun kuuluu pelata heidän säännöillään tai olla menemättä ollenkaan. Yleensä, kun kimppakyytiin joudun, se johtuu juuri siitä, etten halua hankaloittaa muiden elämää. Paljon mieluummin menisin pyörällä tai julkisilla kulkuneuvoilla, ihan oman viihtyvyyteni takia, mutta sitä en tietenkään kehtaa sanoa kuljettajalle, joka ehkä tuntee aitoa auttajan iloa minua kyyditessään.
Kimppakyyti on mielestä ekologisesti ok silloin, jos kaksi arjessaan autoa tarvitsevaa henkilöä, esimerkiksi kaksi maanviljelijää, matkustaa yhdessä kohteeseen, jonne ei pääse muuten kuin autolla. Jos kimppakyytimahdollisuuden takia jätetään käyttämättä esimerkiksi bussia, niin se ei ole hyvä asia. Julkista liikennettä pitää tukea jo siksi, ettei vuoroja vähennettäisi. Virkistystilaisuuksia ja seminaareja ei pitäisi järjestää paikoissa, joihin ei pääse julkisella liikenteellä ja jotka ovat taksin käytön kannalta hankalan kaukana asutuksesta. Silloin pakotetaan ei-autoilevat pyytämään kimppakyytiä.
Elämä ilman autoa on mahdollista, jos niin halutaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti