Tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi kansainväliset ilmastokokoukset ovat tähän asti olleet tuloksiltaan melko vähäpätöisiä. Mikä ilmastoneuvotteluissa kangertaa? Kansainvälinen yhteisö on pystynyt moniin muihin vaikeisiin neuvotteluihin - maailmansodat on lopetettu, kansanmurhia ratkottu kansainvälisissä tuomioistuimissa, on perustettu talousliittoja, Maailmanpankki ja YK. Mikä ilmastoneuvotteluissa on erilaista? Sekö, ettei niissä ole luvassa taloudellista voittoa kenellekään? Voiko kukaan päättäjä edes talouspiireissä oikeasti olla niin itsekäs, että laskee itse ehtivänsä kuolla "alta pois" eikä siksi tee tarvittavia toimenpiteitä?
Kansalaisille annetaan tietoa siitä, kuinka kulutusta voi vähentää, mutta kukaan ei varsinaisesti käske eikä velvoita energiansäästöön. Miksi ei? Sota-aikana kansa sai ohjeita ja määräyksiä. Kansalaisia pyydettiin jopa myymään kultaiset vihkisormuksensa, jotta valtio sai varoja aseisiin. Entä jos joku nyt myisi korunsa ja antaisi rahat ilmastonsuojeluun - pidettäisiinkö häntä hulluna? Onko ilmastonmuutoksen hillitsemisen yhdestoista hetki vähemmän kriittinen ajankohta kuin sota-aika?
Entä jos eläisimme maailmassa, jossa sanomalehdissä julkaistaisiin koko sivun kokoinen ohjeistus kansalaisille, kuinka jokaisen omassa elämässään tulee vähentää kulutusta eli päästöjä. Me emme elä sellaisessa maailmassa. Sanomalehdet ovat riippuvaisia mainostuloista. Kuinka ne voisivat julkaista ohjeita, ettei kansalaisen tule tarpeettomasti shoppailla, autoilla, lentää, sisustaa, rakentaa... Kuka uskaltaa kajota Pyhään Kulutukseen, kulttuurimme ja identiteettimme ytimeen?
Meidän kansalaisten pitää katsoa peiliin. Kun joku poliitikko esittää päästörajoituksia tai energiansäästöä, aplodeeratkaamme, älkäämme marisko nousevista elinkustannuksista ja vähenevistä mukavuuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti